Harhaoppisuus eli kerettiläisyys

Kerettiläisyydellä tai harhaoppisuudella viitataan virallisesta uskonnosta poikkeavaa vääräoppisuutta. Näiden termien etymologia on kreikan kielessä: ‘hairesis’ eli harhaoppi ja ‘hairetikos’ harhaoppia noudattava, kerettiläinen.

Kerettiläisyys on lähtökohtaisesti vahvasti kulttuurisidonnainen, mikä tarkoittaa sitä että vallitsevan kulttuurin virallinen uskonto katsotaan oikeaksi uskonnoksi ja siitä poikkeavat puolestaan vääräoppiseksi kerettiläisyydeksi. Kristinuskon näkökulmastakin katsottuna joitakin kristinuskon eri suuntauksia ovat jossakin vaiheessa kirkkohistoriaamme pidetty harhaoppisina. Kiista ei suinkaan ole tuore, vaan on alkanut kirkkohistorian mukaan heti Kristuksen kuoleman jälkeen. Harhaoppisiksi suuntauksiksi on kuitenkin kyetty yhteisymmärryksessä määrittelemään eräät alkukirkon suuntaukset. Näistä yksi on muun muassa gnostilaisuus.

Gnostilaisuus

Kristinuskon näkökulmasta gnostilaisuus oli aivan ensimmäisiä harhaoppeja. Sen keskeisiin ajatuksiin katsottiin kuuluvan salainen pelastustieto, gnosis, jonka Jeesus oli antanut apostoleille. Gnostilaisuudessa yhdistyi elementtejä muista uskonnoista ja jopa pakanallisesta filosofiasta, ja sen perusopit olivat voimakkaassa ristiriidassa kristinuskon kanssa. Gnostilaisuuden ja jonkin toisen uskonnon, esimerkiksi juutalaisuuden tai kristinuskon, yhdessä muodostamia uskontoja on edelleen olemassa. Suomessakin toimii muun muassa ruusuristiläisiä järjestöjä ja new age -liikkeitä.

Ikonoklasmi

Ikonoklasmi on myös katsottu jossakin vaiheessa harhaopiksi. Ikonoklasmilla tarkoitetaan uskonnollisten kuvien tuhoamista tai niiden esittämisen kieltämistä. Uskonpuhdistuksen aikana pyrittiin voimakkaasti poistamaan uskonnollisia kuvia erityisesti protestanttisessa kirkossa. Tässä ei täysin kuitenkaan onnistuttu, sillä kuvien katsottiin toimivan hyvin uskonnollisen opetuksen välineinä. Kristinusko katsoi ikonoklasmin harhaopiksi, mutta esimerkiksi islaminuskossa ikonoklasmi on keskeinen osa uskontoa: muslimien pyhissä rakennuksissa ei ole kuvia ihmisistä tai eläimistä.

Kerettiläisyys henkilöityi

Historiastamme löytyy ajanjaksoja, jolloin uskonnon merkitys on ollut voimakas ja uskoa uudistamaan pyrkiviä on pidetty kerettiläisinä. Vääräuskoisena on pidetty jopa Martin Lutheria, jonka opetukset käynnistivät uskonpuhdistuksen katolisessa kirkossa. Lutherin opetukset johtivat myös luterilaisen kirkon syntyyn. On siis varsin ymmärrettävää, että katolinen kirkko ja sen edustajat ovat pitäneet uudistusmielistä, radikaalia pappia vääräuskoisena, vaikka tämän tarkoitus on ollut poistaa katolisen kirkon vääristyneitä käytänteitä ja rakenteita.

Toinen vääräuskoisena pidetty ja roviolla henkensä menettänyt rohkea toimija oli Jeanne D’Arc. Orleansin neitsyeksi kutsuttu ja kuolemansa jälkeen katolilaisen kirkon pyhimykseksi julistettu nuori nainen sai uskonnollisia näkyjä, joissa hänelle annettiin käsky pelastaa Ranska englantilaisten vallan alta. Kun englantilaiset myöhemmin saivat käsiinsä Jeannen, hänet tuomittiin hatarin perustein kerettiläisyydestä ja noituudesta kuolemantuomioon. Myöhemmin hänen maineensa puhdistettiin ja hänet julistettiin katolilaisen kirkon pyhimykseksi.

Nykypäivän kerettiläisyys

Onko nykypäivänä kerettiläisyyttä? Ennen kuin tähän voi vastata, täytyy muistuttaa jälleen, että kerettiläisyys on pitkälle vallitsevan kulttuuriin viralliseen uskontoon sidonnainen asia. Uskovan ihmisen näkökulmasta kerettiläisyyttä on nykymaailmassa runsain mitoin, kun taas ateistin näkökulmasta ei ole jumalaa, jolloin mikään uskonto ei varsinaisesti voi olla sen paremmin ortodoksinen eli puhdasoppinen kuin harhaoppinenkaan.

Jos kuitenkin katsellaan maailmaa puhtaasti kristinuskon oppien näkökulmasta, suurin osa jopa uskoviksi itsensä määrittelevistä ihmisistä on kerettiläisiä. Moni meistä tavan tallaajista kertoo uskovansa johonkin isompaan voimaan tai ehkä jopa jumalaan, mutta ei näe tai tunnusta Kristuksen roolia kuten kristinusko kertoo.

Voidaan siis varmasti hyvin sanoa, että käsitteenä kerettiläisyys on nyky-yhteiskunnassa menettänyt merkityksensä. Nykyaikana kenenkään ei ainakaan tarvitse pelätä henkensä sen paremmin kuin maineensakaan puolesta, vaikka olisikin kerettiläinen kristinuskon näkökulmasta. Uskonnon merkitys yhteiskunnassa ei ole enää yhtä suuri kuin vielä vaikkapa 200 vuotta sitten ja yksilö voi harjoittaa tai olla harjoittamatta uskontoaan vapaammin kuin ehkä koskaan aikaisemmin ihmiskuntamme historiassa.

Henkinen kasvu

Henkisen kasvun sanotaan oleva ihmisen tietoisuuden tason kohoamista. Henkinen kasvu tarkoittaa myös usein sitä, että ihminen pyrkii tietoisesti kehittymään ihmisenä. Henkisen kasvun polkuja on monenlaisia, niitä voidaan kutsua myös suuntauksiksi, joissa on eroa riippuen siitä, ovatko ne länsimaisia vai itämaisia suuntauksia. Itämaisissa on pitkät perinteet ihmisen henkisen puolen kehittämiseen, kun taas länsimaissa materialismi, tekniikan ja luonnontieteiden painoarvo on ollut erityisesti viimeisen sadan vuoden ajan korkea. Henkisen hyvinvoinnin ja kehityksen merkitys on alkanut nostaa päätään ihmisten voidessa pahoin kaiken yltäkylläisyyden keskellä. Henkisestä kehityksestä voidaan puhua myös termillä psyykkinen kehittyminen.

Jos henkinen kehitys kiinnostaa, kannattaa lähteä liikkeelle pienin askelin. Jokainen ihminen hyötyy omien psyykkisten voimavarojen kehittämisestä ja henkisestä kasvusta. Yksi suurimmista ja tärkeimmistä henkisen kehityksen askelista on oman itsensä tunteminen entistä paremmin. Kun opit ymmärtämään omaa toimintaasi, reaktioitasi erilaisissa tilanteissa ja millaiset tunteet saavat aikaan erilaisia reaktioita sinussa, opit myös käsittelemään ja hallitsemaan kaikkia edellä mainittuja. Ihmismielelle on tyypillistä Piaget’n mukaan tietyn tasapainotilan hakeminen. Kun mieli on tasapainossa, se on ristiriidoista vapaa. Henkinen kehitys johtaa sisäiseen harmoniaan ja sitä tavoitellaan. Kun mieli on harmoninen, on yksilön mahdollista toimia sopusoinnussa luonnon ja muiden ihmisten kanssa.

Mielen tasapainosta ja sen kehityksestä käytetään henkiseen kasvuun liittyviä käsitteitä, jotta sen ymmärtäminen olisi helpompaa. Yksi tällaisista psykologian käyttämistä käsitteistä on “representaatio”. Representaatio tarkoittaa mielen sisäisiä malleja. Representaatiota ovat muun muassa kaikki uskomuksemme, halumme ja pyrkimyksemme. Kun oma representaatiomme on ristiriidassa ulkoisen todellisuuden kanssa, ihmismieli joutuu käsittelemään tilannetta. Parhaassa tilanteessa juuri tällainen ristiriitatilanne kehittää yksilöä henkisesti. Kun ristiriitatilanne on käsitelty, mieli ikään kuin täydentää olemassa olevaa representaatiotamme ja meissä tapahtuu henkistä kasvua.

Kuinka voin kehittyä henkisesti?

Ristiriitatilanne on usein odottamaton ja sellainen, jota emme tietoisesti ole halunneet kohdata. Onhan mielen tavoitteena aina tasapainotila, jota ristiriita hetkellisesti horjuttaa. Mutta voiko henkistä kasvua edesauttaa itse jollakin tavoin?

Kyllä, tietoista henkistä kasvua voi tavoitella hyvin yksinkertaisillakin keinoilla. Jos oletamme, että ristiriita on tila, jota mieli pyrkii välttämään, voimme tietoisesti hakeutua siedettävään ristiriitatilanteeseen. Tällainen voi esimerkiksi liittyä uskomuksiimme. Jos tietoisesti lähdemme opiskelun avulla kumoamaan jotakin uskomuksiamme, hakeudumme itse ristiriitaan, joka on hetkellisesti epämiellyttävä, mutta sen läpikäyminen muuttaa sisäistä representaatioamme. Tiedäthän sanonnan: “Epämukavuusalueella kehittyy eniten”? Henkisen kehityksen askeleet voivat usein olla voimakkaasti epämukavuusalueella. Tässä kohtaa kuitenkin on muistutettava, että ristiriita ei voi olla sietämättömän suuri verrattuna sisäiseen representaatioon. Jos ristiriita kasvaa liian suureksi, siitä ylipääseminen ei ole välttämättä edes ilman apua mahdollista. Ajatellaan tilannetta, jossa kohtaamme läheisen menettämisen. Tällainen ristiriita järkyttää sisäistä representaatiotamme eli käsitystämme siitä, millainen perheemme on voimakkaasti. Yleensä tällainen ristiriita on voimakas ja vaatii pidemmän käsittelyajan, mutta henkisenä kasvuna ristiriidan jälkeen voidaan ajatella esimerkiksi tottuminen elämään yksin.

Termi henkinen tasapaino kuuluu jossakin määrin yhteen henkisen kasvun kanssa. Henkisesti tasapainoista mieltä eivät ristiriidat häiritse. Kuitenkaan ei pidä ajatella, että ristiriita on huono asia. Henkinen tasapaino on kehittynyt tai se on saavutettu ristiriidat käsittelemällä ja niistä selviämällä. Aika ajoin ristiriidat voivat olla niin suuria tai pitkäkestoisia, että tarvitsemme niistä selviämiseen toisten apua. Tämäkään ei ole huono asia, päinvastoin, joskus ulkopuolinen henkilö voi auttaa meitä rakentamaan sisäisen representaatiomme ulkoisesta maailmasta nopeammin ja helpommin kuin jos joutuisimme tekemään sen omin voimin.

Gnostilaisuus ja muut uskonliikkeet

Gnostilaisuudeksi kutsutaan uskonnollista liikettä, joka vaikutti erityisesti 100 ja 200-luvuilla. Nykyisin sitä harjoitetaan pienillä alueilla joissakin muodoissaan, mutta valtauskontoa siitä ei koskaan tullut. Gnostilaisuuden synnystä ei ole olemassa yhteneväistä käsitystä, mutta se tiedetään, että siihen on lainattu niin kreikkalaisen filosofian, juutalaisuuden kuin kristillisyydenkin oppeja ja näkemyksiä, mutta näiden painoarvo ja toteutuminen vaihtelevat sen mukaan, mikä gnostilaisuuden suuntaus on kyseessä. Nykyisin se onkin nähty joidenkin lähteiden mukaan kristillisyydestä irtautuneena uskontona, mutta joissakin lähteissä se on mainittu kristinuskon rinnalla kehittyneeksi uskonnoksi.

Vaikka yhteneväistä käsitystä gnostilaisuuden synnystä ei ole pystytty muodostamaan, on sen oppeja kuitenkin selvitetty varsin kattavasti. Johtavana ajatuksena siinä on aineen pahuus ja jumaluuden eri tasot. Gnostilaisuuden mukaan maailman on nimittäin luonut luojajumala – demiurgi – joka on voinut olla jopa paha. Tämä jumala ei siis pääse arvossaan lähellekään korkeimman jumalan arvoa. Tieto on gnostilaisuudessa pelastuksen avain ja tämän uskonnon edustajat pitäväkin itseään pelastavan tiedon haltijoina ja uskovat, että tämä muun muassa ihmisen alkuperää ja kuolemanjälkeistä aikaa sisältävä tieto pelastaa gnostikon kadotukselta.

Tieto on läsnä jo uskonnollisen liikkeen nimessä, sillä sana “gnostilaisuus” on muovautunut kreikankielen sanasta “gnosis”, joka tarkoittaa tietoa.

Gnostilaisuuden keskeiset ajatukset

Kuten sanottu, on gnostilaisuus seikoitus juutalaisuutta, kristillisyyttä sekä Kreikan filosofien – erityisesti Platonin – oppeja. Keskeisenä ajatuksena siinä oli jo mainittu luojajumalan olemassaolo, sekä aineen pahuus ja tiedon pelastava vaikutus. Korkeinta jumalaa pidettiin kaukaisena ja tuntemattomana oliona, josta energiavirtojen kautta esiin tuli alempiarvoisia jumalia. Tätä kutsutaan emanaatioksi ja se olikin yksi gnostilaisuuden peruspilareista, aineen pahuuden lisäksi.

Muitakin mainitsemisen arvoisia peruspilareita tällä uskonnollisella liikkeellä oli ja on. Yksi niistä on jo aiemmin esitelty demiurgi, joka siis oli luojajumala. Tämä luojajumala ei kuitenkaan suinkaan ollut mitenkään hyvä, päinvastoin. Sen oman käsityksen mukaan se oli ainoa jumala, mutta gnostilaiset näkivät sen ainoastaan maallisena ja pahanakin jumalana, joka loi maailman. Maailman luominen oli siis jokseenkin epäonnistunut toimi ja tästä syystä maailma ja sen kamaralla vaeltava ihmiskunta, ovat tavallaan virheitä tai suorastaan pahoja.

Korkein jumala oli – toisin kuin vaikkapa demiurgi – kaukainen. Se ei siis ollut lainkaan saavutettavissa tai tunnettavissa, ainoastaan tieto saattoi pelastaa uskovan. Tuon tiedon sanottiin olevan gnostilaisten hallussa ja sen oppimalla saattoi johdattaa gnostilaisuuden mukaan ihmiskuntaan hajonnutta ns. pyhyyttä – esimerkiksi jumalallisuutta, valoa tai muuta sellaista, lähteestä riippuen – takaisin jumaluuteen ja näin auttaa jumalallisen luonnon tulemista jälleen yhdeksi.

Nämä yllä kuvatut gnostilaisuuden keskeiset ajatukset kumpuavat pääasiassa syyrialais-egyptiläisestä gnostilaisuudesta, mutta toki ne kuvaavat muitakin suuntauksia tarpeeksi, jotta tähän uskonnolliseen suuntaukseen voidaan ottaa laajemmin kantaa.

Gnostilaisuuden pääsuuntaukset

Gnostilaisuudessa on kaksi pääsuuntausta, syyrialais-egyptiläinen suuntaus, sekä persialainen suuntaus. Näiden lisäksi on olemassa muun muassa kristillinen gnostilaisuus, sekä muutamia muitakin erilaisia suuntauksia, mutta nyt esittelemme vain nämä kaksi pääsuuntausta.

Syyrialais-egyptiläinen gnostilaisuuden suuntaus on se, johon viitataan usein myös pelkästään termillä “gnostilaisuus”. Tässä suuntauksessa on selkeästi enemmän platonisia vaikutteita, mutta sen alasuuntauksiin kuuluu myös muun muassa selkeästi enemmän kristillisiä suuntauksia omaksunut valentiinolaisuus. Tämä suuntaus vaikutti erityisesti ensimmäisinä vuosina seitiläisyyden kanssa, jossa puolestaan kunnioitettiin Aadamin ja Evan poikaa, Seitiä, gnostilaisuudelle tärkeän tiedon välittäjänä.

Persialainen gnostilaisuus eroaa syyrialais-egyptiläisestä siinä, että siitä ei löydy kristillisiä aineksia, ainakaan niin, että ne olisivat näkyvinä osina kyseisessä uskonnollisessa suuntauksessa. Persialaiseen gnostilaisuuteen kuuluva mandealaisuus on sellainen tämän uskonnollisen liikkeen haara, jota harjoitetaan vielä täkin päivänä joissakin osissa Irania ja Irakia.